lauantai 31. elokuuta 2013

Dokumenttia, olkaa hyvät!

Suomalainen valkokangaselokuva on tänä päivänä lähes tasavertaista vuorottelua fiktion ja faktan välillä. Syyskuuhun mennessä teatterilevityksessä olleista paristakymmenestä kotimaisesta elokuvasta peräti yhdeksän on ollut dokumentteja. (Kymmenenkin, mikäli mukaan lasketaan Pirkanmaan elokuvakeskuksen levittämä saksalais-suomalainen In the Dark Room - Pimennossa (2012).) Katsojamäärissä ei ole päästy viime vuosien menestysten (Metsän tarina, Reindeerspotting - pako Joulumaasta, Miesten vuoro) tasolle, mutta kohtuullisen hyvin ovat menneet kuitenkin Petri Luukkaisen kepeä ihmiskoe-elokuva Tavarataivas ja Mika Ronkaisen ylistetty Laulu koti-ikävästä, jolle katsojia on kertynyt yli 10 000.

Tavarataivas (2013)

Syksylle on luvassa vielä ainakin Peter von Baghin juhlavuoden (70 v.) kunniaksi elokuvateatterilevitykseen tuleva nostalginen Muisteja (ensi-ilta 13.9.), aiemmin fiktioita ohjanneen JP Siilin jääkiekkoilijamuotokuva Selänne (ensi-ilta 27.9) sekä tärähtäneellä Täynnä Tarmoa -dokumentilla debytoineen Oskari Pastilan musiikkidokkari Knucklebonehead (ensi-ilta 11.10.).

Helsingin Sanomat kirjoitti (27.8.) kiinnostavasti walesilaisen elokuvatutkija Dafydd Sills-Jonesin ihailusta suomalaista dokumenttielokuvaa kohtaan. Sills-Jonesin mielenkiinto heräsi lontoolaisella elokuvafestivaalilla nähdyistä pohjoismaisista dokumenteista, joiden estetiikka teki vaikutuksen itsekin televisiolle dokumentteja ohjanneeseen tutkijaan. Muutettuaan tutkijavaihdon kautta Suomeen ja nähtyään viime vuosien tuotantoa laajemmin, on Sills-Jones todennut hyvin tunnustetun faktan, suomalainen dokumenttielokuva on elänyt kultakautta 2000-luvulla. Menestys on näkynyt paitsi kansainvälisinä festivaalimenestyksinä, myös elokuvateatterien ja television katsojaluvuissa. Ei nimittäin ole kansainvälisesti mitenkään yleistä, että dokumentit pääsevät elokuvateatterilevitykseen. Sills-Jonesin mukaan Britannian vahva dokumenttiperinne on katoamassa kokonaan. Walesissa tilanne on vielä huonompi. Taide- ja kulttuuritukia on leikattu rajulla kädellä, eikä pitkää elokuvaa tuoteta edes joka vuosi.

Sills-Jones nimeää toimittaja Harri Römpötin haastattelussa yhdeksi suosikkielokuvakseen Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion Maan muistin (2009), joka kuvaa suomalaista kulttuuria jääkaudelta alkaen. Perin kansallisena nähty elokuva rikkoo Sills-Jonesin mielestä dokumentin tekemisen kaikki säännöt.

Suomalaisella dokumenttielokuvalla menee siis hyvin, katsoipa tilannetta kotoisasta tai kansainvälisestä perspektiivistä. Jonkinlaista elokuvakasvatuksen ja kotimaisen dokumenttielokuvahistorian tuntemuksen puutetta näen kuitenkin ilmassa. Yhdeksi selkeäksi syyksi on helppo määrittää vanhemman suomalaisen dokumenttielokuvan saatavuuden puutteellisuus. 1970- ja 80-lukujen kokoillan dokumenteista markkinoilta löytyvät kyllä Perkele! Kuvia Suomesta (1971) ja Kaurismäkien Saimaa-ilmiö (1981), mutta mitä muuta?

Esimerkiksi Lasse Naukkarisen (No Comments, 1984), Pekka Lehdon (Yksinteoin, 1990), John Websterin (Pölynimurikauppiaat, 1993) tai Kiti Luostarisen (Naisenkaari, 1997) kiinnostavimpia elokuvia ei ole kaupallisesti saatavilla mistään. Puhumattakaan siitä, ettei Pirjo Honkasalon keskeisintä tuotantoa (Atman, Tanjuska ja 7 perkelettä) ole saatavana DVD:nä, saati nykypäivän standardit täyttävinä teräväpiirtoversioina. Tätä ihmetellään ulkomaita myöten! Monista tuoreemmistakin suomalaisdokumenteista myyntiin tulleet painosmäärät ovat olleet pieniä ja loppuneet. Aika ajoin on lupailtu verkkolevityksen muuttavan tilannetta, mutta toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut.

Onneksi valoakin on horisontissa, sillä hiljattain iso pohjoismainen elokuvalevittäjä Nordisk Film julkaisi näyttävät ja ilmeisen hyvin toimitetut boksit Taru Mäkelän sekä Virpi Suutarin ja Susanne Helken tuotannoista. Varasto-komediahitillä (2011) menestystä saaneen Taru Mäkelän dokkarituotannon kiinnostavin elokuva on Mäkelän elokuvasuvun dynastiasta kertova Saalis (2006). Suutari & Helke -boksi taas kokoaa ansiokkaasti ohjaajaparin kaikki yhteiset elokuvat, lyhytelokuvista koko pitkiin valkokangasdokumentteihin. Kokoelman vahvin elokuva on merkillisellä tavalla viihdyttävä, mutta samalla paljon puhuva nuorisotyöttömyyden kuvaus Joutilaat (2001), joka palkittiin ilmestyttyään parhaan dokumenttielokuvan Jussilla.

Tuskin boksien myynti on kannattavaa liiketoimintaa, mutta kulttuuriteko se noinkin isolta levittäjältä on.

Ei kommentteja: