keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Taipumattomasti kuin kaksi marjaa

Hollywoodin kierrätysvimma on noussut 2010-luvulla toiseen potenssiin. Unelmakaupungista kantautuvien esi- ja jatko-osien lisäksi uudelleenfilmatisoinnit ja erityisesti ns. rebootit eli suosittuja elokuvasarjoja uudelleen kehittelevät elokuvat ovat nousseet valtavaan suosioon. Rebooteista tuore esimerkki on esimerkiksi The Amazing Spider-Man (Suomen ensi-ilta 3.7.2012), joka käynnistää Hämähäkkimies-saagan uudelleen uusin näyttelijäkasvoin, vaikka Sam Raimin ohjaaman Hämis-trilogian tuorein luku ilmestyi vasta viisi vuotta sitten. Tuntuu hassulta, että Hollywoodin julkaisusykli on mennyt jo niin kiihkeäksi, että kuuluisiin elokuva- ja sarjakuvahahmoihin nojaavat filmisaagat lanseerataan uudelle teinisukupolvelle nyt jo vuosikymmenen välein.

Elokuvayhtiöiden keskinäinen kilpailuhan ei sinänsä ole toki mitenkään uutta. Paikkaan auringossa yltävät kullakin hetkellä vain eniten lippuluukuilla rahaa lypsävät koneistot. 1980-luvun lopulta alkaen ovat amerikkalaiset elokuvayhtiöt kilpailleet yhä verisemmin myös samoista aiheista ja tarinantyngistä. Luin äskettäin elokuva-alan bisnespuolen kärkijulkaisua, The Hollywood Reporteria, jossa oli tehty kiehtova taulukko elokuvista, jotka kertovat lähes täsmälleen samasta aiheesta tai perustuvat samaan alkuperäisteokseen ja ovat ilmestyneet samoihin aikoihin. Yhdysvalloissa samoihin aikaan ilmestyviä kilpailevia elokuvia kutsutaan nimellä "dueling films". Bisnesnäkökulmasta yllättävintä tuossa listauksessa oli se, että useinkaan ei ole väliä kuka ehtii idea-apajille ensin.

Kilpailuasetelmasta riittää lukuisia esimerkkejä. Yksi varhaisempi tapaus on Stanley Kubrickin sysimusta kylmän sodan satiiri Tri Outolempi, eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned Stop Worrying and Love the Bomb, 1963) ja vuotta myöhemmin ilmestynyt Sidney Lumetin poliittinen trilleri Pommin varjossa (Fail-Safe, 1964). Kyse tuskin oli elokuvien keskinäisestä kilpailusta, mutta Lumetin vakavahenkisen paranoiakuvauksen voi hyvin nähdä inspiroituneen Kubrickin nerokkaasta komediasta.

1980-luku olikin sitten jo puhtaasti keskinäisen kilpailun aikaa, jolloin elokuvan laadulla ei välttämättä ollut ratkaisevaa merkitystä taloudellista voittoa hamutessa. Vuonna 1981 ilmestyi kaksi mustalla huumorilla ryyditettyä ihmissusielokuvaa peräjälkeen: ensin Joe Danten Ulvonta (The Howling) ja sen jälkeen isomman budjetin turvin toteutettu, John Landisin Ihmissusi Lontoossa (American Werewolf in London). Hirtehishuumorin lisäksi elokuvia yhdistää se, että molemmat saivat menestyksen innoittamana jatko-osansa. Ulvonnan tapauksessa jatkoa on tullut peräti kuuden osan (ja uudelleenfilmatisoinnin) verran.

Mekin halutaan olla lentäjiä (Rautakotka, Iron Eagle, 1986)

Vuonna 1986 marssi valkokankaille kaksi Yhdysvaltain laivaston hävittäjälentäjiä käsitellyttä elokuvaa. Ensimmäinen jäi tällä kertaa vähemmälle huomiolle, sillä Rautakotkaa (Iron Eagle) tuskin muistellaan yhtä ikonisena 80-luvun viihde-elokuvana kuin Tom Cruisen megatähdeksi singonnutta Top Gunia (Top Gun - lentäjistä parhaat/Top Gun). Populistisempi Top Gun on eräänlainen naiiviuden oodi, jonka militaristinen sanoma tuotti huikean tuloksen, paitsi lippuluukuilla, myös Yhdysvaltain laivaston lentäjien rekrytoinnissa. Tarinan ilmataisteluissa annettiin viittauksia todellisiin Vietnamin sodan ilmataisteluihin, jonka heikkoa tulosta elokuvan rehentelevällä asenteella pyrittiin korjaamaan. 15 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti maailmanlaajuisesti häkellyttävät 353 miljoonaa dollaria.

80-luvun lopulla body-swap -teemasta (vapaa suomennos voisi olla kehonvaihtoelokuvat) tuli kilpailevien tuotantoyhtiöiden ykkösaihe. Lokakuun 1987 ja kesäkuun 1988 välillä apajille ennättivät vaihtelevalla menestyksellä niin Dudley Mooren varaan laskenut TriStarin (mestarillisesti suomennettu) Faija vaihtaa heviin (Like Father, Like Son), Suomen valkokankaat ohittanut Columbian Vice Versa, New Worldin heikosti menestynyt isoisän muuttumisleikki elokuvassa Paluu teiniksi (18 Again!) sekä rehellisesti sanoen joukon ainut muistettava elokuva, Foxin tuottama ja Penny Marshallin ohjaama sympaattinen Big - isoksi yhdessä yössä (Big). Tom Hanksille ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tuonut elokuva on aidosti koskettava ja hauska body-swap -komedia

Saman vuosikymmenen lopulla Choderlos de Laclosin kirjeromaanista Vaarallisia suhteita (Les Liaisons dangereuses, 1782) tuli haluttua tavaraa Hollywoodissa. Ensin brittiohjaaja Stephen Frears työsti aiheeseen pohjautuen menestyselokuvan Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons, 1988), jonka jälkeen saman romaanin äärelle hamusi Miloš Forman vähemmälle huomiolle jääneessä epookissa Valmont (1989). 1990-luvun alku toi mukanaan huvittavissa määrin samankaltaisia, lähellä toisiaan julkaistuja elokuvia. Kevin Costnerin Robin Hood -tulkinnan (Robin Hood - varkaiden ruhtinas/Robin Hood - Prince of Thieves, 1991) muistavat monet, mutta kuinka moni on nähnyt sama vuonna ilmestyneen, John Irvinin Robin Hoodin (Robin Hood, 1991)?

Kuinka monta Kolumbus-elokuvaa mahtuu yhteen vuoteen? (kuvassa Kolumbus - seikkailijoista suurin/Christopher Columbus: The Discovery, 1992)

Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen merimatkat tulivat ajankohtaiseksi vuonna 1992, jolloin tuli kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Kolumbus tiettävästi ylitti Atlantin ja matkasi ensimmäisen kerran Amerikkaan. Aiheesta revittiin kaksi suureellista elokuvaa, Ridley Scottin monikansallinen 1492 - Paratiisin valloitus (1492: Conquest of Paradise) sekä John Glenin puhtaasti amerikkalainen tuotanto Kolumbus - seikkailijoista suurin (Christopher Columbus: The Discovery).  Jälkimmäinen pohjautui Mario Puzon tarinaan, jolla saatiin houkuteltua näyttelijäkaartiin peräti Marlon Brando. Tästä ei kuitenkaan ollut apua sen koommin taiteellisesti kuin kaupallisestikaan, sillä taloudelliseksi pannukakuksi jääneestä elokuvasta tuli lähinnä Razzie-palkintojen epäonninen rohmu.

Clint Eastwoodin Oscar-menestys oli Armottoman (The Unforgiven, 1992) tiimoilta sen verran vahvaa, että vuosisadan viimeiseksi westerniksi mainostettu elokuva tuli vahingossa elvyttäneeksi koko genren uuteen nousuun. Lännenelokuvan uuden aallon vanavedessä ilmestyivät hämmentävän lähellä toisiaan George Pan Cosmatosin Tombstone (1993) ja Lawrence Kasdanin Wyatt Earp (1994), jotka käytännössä kertoivat saman Wyatt Earpin ja Doc Hollidayn legendan. Tombstone keräsi kohtuullisen tuloksen, jälkimmäisen jäädessä flopiksi. Wyatt Earpin epäonnistuminen syöksi myös ohjaaja/käsikirjoittaja Kasdanin uran kohtalokkaaseen alamäkeen.

Western-huuman hiivuttua nousivat katastrofielokuvat uudelleen Hollywoodin kuumaksi aiheeksi. Tulivuoritematiikkaa hyödynsivät niin Dante's Peak (1997) kuin pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt Tulivuorikin (Volcano, 1997). Asteroidisyöksyn aiheuttamaa maailmanloppua väläyttelivät samana kesänä Deep Impact (1998) ja Armageddon (1998). Apokalyptisessa visiossa pohdiskelevampi Deep Impact hävisi selkein lukemin Jerry Bruckheimerin viihdetehtaan järkälemäiselle Armageddonille, jonka toiminnallis-nationalistista sanomaa höysti Aerosmith täysin sietämättömällä jollotuksella I Don't Wanna Miss A Thing.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä taistelu amerikkalaisen animaatioelokuvan markkinoista alkoi kuumentua ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Kilpa-asetelmiin tähtäsivät DreamWorksin mainio, Woody Allenin ja Sylvester Stallonen herkullisen ironisilla äänisuorituksilla höystetty Antz - Muurahaizet (Antz, 1998) sekä Disneyn astetta lapsellisempi Ötökän elämää (A Bug's Life, 1998). Joulumarkkinoille tähdännyt Ötökän elämää oli kuitenkin taloudellisesti menestyksekkäämpi.

2000-luvulla taipumattomasti kuin kaksi marjaa ovat olleet animaatioista niin Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003) ja Hain tarina (Shark Tale, 2004), Madagascar (2005) ja Aivan villit (The Wild, 2006) sekä Yli aidan (Over the Hedge, 2006) ja Karvakamut (Open Season, 2006). Näytelmäelokuvien puolella sinänsä tyylikkäät Silmänkääntäjä (The Illusionist, 2005) ja The Prestige (2006) sekä esimerkiksi vastikään valkokankailla pyörineet Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror, 2012) ja Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman, 2012) ovat perin oudoksuttavasti kolkutelleet saman tarinakaivon tyhjenevää kuilua.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Näissä duelling-tapuksissa on aina hyvä muistaa, että elokuvan matka kankaalle on usein pirun pitkä ja mutkikas. Esimerkiksi mainittu An American Werewolf in London tuli kankaille samana vuonna The Howling -elokuvan kanssa, mutta toisaalta John Landis oli kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen jo Kelly's Heroes -leffan tekoaikoihin, eli yli kymmenen vuotta ennen elokuvan valmistumista.

Ts. elokuvien kaksintaistelut saattavat toisinaan olla jälkikäteisiä rekonstruktioita, jolloin sattumille annetaan suurempia merkityksiä kuin niillä tosiasialllisesti on (ehkä) ollut. Hauskaa näistä on kyllä lukea.

Otto Suuronen kirjoitti...

Kiitos kommentistasi ja hyvästä näkökulmasta asiaan. Kirjoituksessani keskityin tarkoituksella kaupallisempaan näkökulmaan ja yksinkertaisesti siihen sattumaan, että samasta aiheesta valmistuu elokuvia lyhyellä aikavälillä.