keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Sivuosien miehet, osa 5: Vesa Vierikko

Osa 5/5: Vesa Vierikko

Sivuosien miehet -sarjan päättää Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorinakin (2002-12) työskennellyt Vesa Vierikko (s. 1956-), jota ilman suomalainen elokuva, televisio ja teatteri olisivat olleet ilmaisultaan kohtalokkaasti köyhempiä viimeisen kolmen vuosikymmenen ajan. Elokuvan puolella Vierikko on tehnyt sivurooleja huiman määrän. Hänellä onkin taito ottaa oma tilansa ryöstämättä sitä kollegoiltaan.

Lappeenrantalaislähtöisen Vierikon ensisijainen elämäntyö - ja kutsumus - on ollut teatteri, jonka innoittamana hän päätyi Teatterikouluun 1970-luvun lopulla. Opiskeluaikanaan Vierikko oli mukana vallankumouksellisessa rock-näytelmässä Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet (1978), jossa nuoret teatterintekijät loivat ilmaisuvoimaisen teoksen ilman politisoituneelle ajalle tyypillistä julistavuuden painolastia. Pete Q:n tiimoilta toisensa kohtasivat useat teatterintekijät, jotka olivat 1980-luvulla nostamassa Ryhmäteatteria Suomen merkittävimpien teattereiden joukkoon. Mukana hääri jo tuolloin Vierikkokin, joka yhä kuuluu Ryhmiksen kantaviin voimiin.

Elokuvanäyttelemiseen Vierikko pääsi kiinni teatteriopintojensa jälkeen 1980-luvun alussa. Jo ensirooleissa sekottui kiehtovasti (puska)farssi (Pölhölä, 1981 ja Uuno Turhapuro menettää muistinsa, 1982) ja realistinen kasvudraama (Ajolähtö, 1982). 1980-luvun uuden ohjaajasukupolven töissä Vierikko oli keskeisesti mukana. Taavi Kassilan Jousiampujan (1982) Lintsi ja Jaakko Pyhälän Jonin (1983) harhaileva Dietmar kiteyttivät nuorta levottomuutta. Kameleonttimainen Vierikko sopi myös pakkotyöleirin venäläiseksi vangiksi ohjaajan uraansa aloittelevan Renny Harlinin propagandistisessa debyytissä Born American/Jäätävä polte (1985).

Televisiosta Vierikon koomiset oivallukset ovat jääneet vahvasti kansakunnan muistiin. Ryhmäteatterin Tabu (1986-87) aiheutti mediamylläkän absurdilla mustalla komiikalla, joka ei miellyttänyt konservatiivisia katsojia. Viihdyttävyyden sijasta ravistelevuuteen pyrkinyt sarja ansaitsi kulttimaineen Arkipäivän sankareiden ja Yövartijan tapauksen kaltaisilla novellimaisilla tarinoilla. Matti Ijäksen Katsastuksessa (1988) Vierikolla on päärooli aikamiesporukan isäkandidaattina. Jo ilmestyessään arvostelumenestykseksi noussutta televisioelokuvaa voi pitää nykyään todellisena kestosuosikkina. "Katsastuksessa lämpö ja lohdottomuus, huumori ja tragiikka kulkevat käsi kädessä ja katsoja päästetään suomalaisen hulluuden juurille pohjoisen Suomen rajaseudulle" -Jukka Kajava.

1990-luvulla Vierikko oli kantava voima Akkaa päälle -sarjassa (1994-96, 2006), joka syntyi yhteistuumin Pirkka-Pekka Peteliuksen, Taneli Mäkelän ja Mikko Kivisen kanssa. Yksittäisistä tarinoista koostuneen komediasarjan muistettavimmat jaksot ovat mestarillinen iskelmäbändiparodia Oikotuulet (1995), mattinykäsmaisen tragikoominen Käen kolo (1996) sekä myöhemmän kauden Vähän jeesiä (2006), jossa Vierikko esitti omahyväisen rentturokkarin roolin havannoivasti. Komiikan ulkopuolelta on nostettava esiin Neil Hardwickin kunnianhimoinen minisarja Pakanamaan kartta (1991), jonka pääosassa suosikkinäyttelijä nähtiin.

Draamarooleissaan Vierikko on osoittanut terävyyttä, miltei kyynistä älykkyyttä. Synkemmän osaston kärkirooli on Aki Kaurismäen Tulitikkutehtaan tytön (1990) niljakas viettelijä, jonka kohtaloksi koituu Iris Rukan (Kati Outinen) myrkky. Sivuosa-Jussi napsahti Pekka Parikan Talvisodasta (1989), jossa Vierikko taituroi pienin elein vaatimattoman ja itsestään melua pitämättömän ammattisotilaan perikuvan. 

Pitkän uransa aikana Vierikko on nähty usein auktoriteettia omaavien (pikku)herrojen rooleissa, kuten ulosottomiehenä (Älä itke Iines, 1987), virkaintoisena konstaapelina (mm. Pohjanmaa, 1988), lääkärinä (mm. "Onks Viljoo näkyny?", 1988) ja kirkkoherrana (esim. Tie naisen sydämeen, 1996 ja Kaksipäisen kotkan varjossa, 2005). Huvitusta on usein revitty sotilasfarssin kuluneista aineksista, kuten Ere Kokkosen sketsimäisissä Vääpeli Körmy-elokuvissa (1990-97), joissa kaikissa Vierikko nähtiin kapteeni Kuorttina. Oivaltavampi ja huomattavasti maneerittomampi rooli onkin Kummeli Kultakuumeen (1997) Herman Göringin lyhyt valkokangaspyörähdys. Oberstdorf!

Maaniseksi esiintyjäksikin Vierikkoa on ajoittain kuvattu, ja jos johonkin näyttelijän valkokangasluomukseen edellä mainittu sopii, niin Aleksi Mäkelän Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat (1994) -elokuvan ällöttävään Ossi Kemppaiseen, josta tulee muutoin hapuilevan viihderainan todellinen piristysruiske. Vierikon esittämä "Etelä-Suomen kovin jätkä" ei suotta sanoilla kaunistele.

2000-luvulla roolit eivät varsinaisesti ole vähentyneet, mutta niiden merkitys on vähentynyt huomattavasti. Viime vuosien onnistunein sivuosa lienee äänirooli Kari Juusosen ja Michael Hegnerin mainiossa Niko - lentäjän poika -animaatiossa (2008), jossa Vierikkoa kuullaan osuvasti pahiksen, Mustan Suden juonittelevana äänenä. Ehkä näyttelijäntyön professuurin äskettäin päätyttyä näemme jatkossa taas Vierikkoa enemmänkin valkokankaalla. Mies, joka on kaukonäköisesti valinnut näyteltäväkseen sekä draamaa että komiikkaa, ja loistanut näissä molemmissa, on aina tervetullut takaisin. Vierikko on monessa mielessä henkisen oppi-isänsä, Vesa-Matti Loirin kaltainen suvereeni näyttelijä, jonka usein pienelläkin esintymisajalla heitetyt humoristiset tai vakavammat luonnekuvat tekevät katsojaan lähtemättömän vaikutuksen.

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari
Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi
Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Ei kommentteja: