tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuoden 2013 parhaat elokuvat

Vuonna 2013 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Malik Bendjelloul: Searching for Sugar Man
Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti Searching for Sugar Man on elokuvallinen täysosuma. Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloul muistuttaa katsojaa taianomaisesti siitä, että todellisuus on usein fiktiota ihmeellisempää.

Thomas Vinterberg: Jagten / Jahti
Intensiivisyydessään puistattavan vahva näyttö tanskalaisten draamataituruudesta.

Mika Ronkainen: Laulu koti-ikävästä
Syvästi koskettava, mutta myös hauska Laulu koti-ikävästä on musiikkivetoisena road-moviena Mika Ronkaisen tähänastisen uran tärkein elokuva. Kotimaisen elokuvavuoden kärkiteos on vahvasti tunteisiin vetoava, mutta ilman laskelmoivaa sentimentaalisuutta.

Richard Linklater: Before Midnight / Rakkautta ennen keskiyötä
Mestarillinen elokuvasarja laajentui yllättäen trilogiaksi, mutta laadusta ei tingitty. Richard Linklaterin, Julie Delpyn ja Ethan Hawken yhteiskemia tiivistyi jälleen timantiksi.

Abdellatif Kechiche: La vie d'Adéle: chapitres 1 et 2 / Adelen elämä: osat 1 ja 2
Todellisuudentunnussaan pysäyttävä kasvudraama, jonka näyttelijäntyö (eritoten Adéle Exarchopoulus) hakee vertaistaan.


Vuoden 2013 paras ensi-iltaelokuva - Malik Bendjelloulin Searching for Sugar Man.

+ Bubblin' Under:
Vuoden viihdyttävin:
Jonathan Levine: Warm Bodies 
Vuoden viihdyttävin - ja aliarvostetuin - elokuva oli yllättäen (kuolo)romantiikalla kuorrutettu zombie-elokuva Warm Bodies, joka onnistui ennen kaikkea olemaan oivallinen postapokalyptinen komedia.

Vuoden lyhytelokuva:
Miia Tervo: Santra ja puhuvat puut
Dokumentaristi Miia Tervon esseistinen Santra ja puhuvat puut on lyhytelokuvan merkkitapauksia tältä vuodelta. Tervon henkilökohtaisista muistoista ja ajatuksista rakentuva elokuva käsittelee juurettomuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta arkistomateriaalin, animaation ja dokumentaarisen kerronnan hybridinä. Suomen ensi-ilta näillä näkymin DocPoint-festivaalilla tammikuussa 2014.

Vertailun vuoksi: 
Vuoden 2012 parhaat elokuvat
Vuoden 2011 parhaat elokuvat
Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Post Scriptum:
Tänä vuonna tulin osallistuneeksi suomalaisille elokuvabloggaajille tarkoitettuun vuoden paras elokuva -äänestykseen. Tuloksista lisää Olli Sulopuiston blogissa.

torstai 26. joulukuuta 2013

(Yli) 30 ja risat - kotimaisen elokuvavuoden satoa

Kotimainen elokuvavuosi jatkui tänä vuonna sikäli viime vuosilta totutun kaavan mukaan, että elokuvateatteriensi-iltoja riitti lähes 40 elokuvan verran. Joukkoon mahtui niin kansankomediaa (Vuonna 85, Kekkonen tulee!), riippumatonta Suomi-findietä (mm. Pystyssä, Pahaa verta, Salpa), kansainvälisiä dokumentteja (Häätanssi, Alaska Highway, American Vagabond), kuin taiteellisesti kunnianhimoista uudelleentulkintaa (Kalevala - uusi aika). Fiktion puolella jäätiin jälkeen viime vuoden viihdyttävämmästä (Hulluna Saraan, Kulman pojat, Iron Sky) ja laadullisesti kovatasoisemmasta (Kohta 18, Vuosaari) valikoimasta.

Tarkkaan ottaen vuoden 2013 aikana nähtiin valkokankaalla 26 pitkää fiktioelokuvaa ja tusinan verran dokumenttielokuvia. Näiden 38 ensi-illan joukosta löytyi 11 esikoiselokuvaa, kun mukaan lasketaan vain yksilölliset valkokangasdebyytit. Mielenkiintoisen leiman tälle vuodelle antoi mm. se, että teattereissa nähtiin kalenterivuoden aikana peräti kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa. Nämä ahkeroivat seremoniamestarit olivat Taru Mäkelä ja Jarmo Lampela. Kertokaahan historiantuntijat milloin on viimeksi nähty kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa yhden elokuvavuoden aikana?

Taru Mäkelän reportaasimaisuudestaan huolimatta kiinnostava dokumentaari Viru - tarinoita hotellista syntyi yhteistyössä Johanna Onnismaan kanssa ja sai ensi-iltansa alkuvuodesta. Mäkelän toinen ohjaus, nostalginen romanttinen komedia Mieletön elokuu kompuroi (104:llä kopiolla alle 30 000 katsojaa) valkokankaille syksyllä ristiriitaisen vastaanoton saattelemana. Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjauksen professorina työskentelevä Jarmo Lampela viimeisteli teatterilevitykseen kaksi pienen budjetin kokeellisluontoista draamaa (Miesten välisiä keskusteluja, Nuoren Wertherin jäljillä), jotka jäivät valitettavasti väliinputoajiksi niin kriitikoiden kuin suuren yleisönkin suhteen.

Niin, kriitikot - ainaisesta (ja ajoittain toki ansaitusta) suomalaisen elokuvan kovasanaisesta arvostelusta huolimatta löytyi tänäkin vuonna yksi ylistävän vastaanoton saanut teos. Pirjo Honkasalon taiteellisesti menestyksekäs paluu fiktioelokuvaan kirvoitti Betoniyölle vuoden ylivoimaisesti parhaimmat arviot. Helmikuun Jussi-juhlia silmällä pitäen on helppo heittää roposet likoon Honkasalon puolesta (paras ohjaus, paras elokuva). Fiktioelokuvan puolella laatuleiman paremmalle puolelle jäivät myös kvaliteettiautomaatti Dome Karukosken keventävällä huumorilla ladattu rasismikuvaus Leijonasydän sekä Aku Louhimiehen painostava rikosdraama 8-pallo, jotka on huomioitu vuoden aikana hyvin myös kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Dokumentaarisen kerronnan puolelta kauden kriitikkosuosikki oli ansaitusti Mika Ronkaisen Laulu koti-ikävästä, joka allekirjoittaneelle oli se vuoden kotimainen.

Eniten hajontaa kriitikoiden saralla aiheutti Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella, jonka puolesta puhuivat vahvasti Film-o-holicin Juha Rosenqvist ja Helsingin Sanomien Pertti Avola, mutta joka ei saanut kannatusta Iltalehden Tuomas Riskalalta eikä Jukka Kangasjärveltä. Toinen ristiriitainen tapaus oli syksyn yleisösuosikki, JP Siilin kritiikitön henkilökuva Sel8nne (yli 130 000 katsojaa, historiallinen luku dokumenttielokuvalle!), joka jakoi kiehtovasti eri leireihin esimerkiksi HS:n Veli-Pekka Lehtosen ja Antti Selkokarin.

Mikäli yleisömenestystä halutaan pitää onnistumisen kriteerinä, oli vuoden suosituin elokuva suvereenisti Johanna Vuoksenmaan valtaisan menestyksen (yli 400 000 katsojaa) saanut komedia 21 tapaa pilata avioliitto. Hyvin menestyivät myös Timo Koivusalon manserock-muistelo Vuonna 85, Taavi Vartian koko perheen fantasiaseikkailu Rölli ja kultainen avain sekä jo edellämainitut Leijonasydän ja Sel8nne. Yleisömenestyksistä kriikkojen inhokki oli - jälleen kerran - Koivusalo. Mutta, Vuonna 85 sentään onnistui houkuttelemaan suuren yleisön puolelleen, mitä ei voi sanoa vuoden kaikkiaan tyrmäävimmän vastaanoton saaneesta kotimaisesta, Rax Rinnekankaan Luciferin viimeisestä elämästä. Tuntuu siltä ettei Rinnekankaan vahvalla näyttelijäkaartilla (Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Timo Torikka) ladattu taide-elokuva löytänyt ymmärrystä juuri keneltäkään.

Jari Halosen Kalevala - uusi aika tarjosi mitä lupasi, tinkimättömän ja modernin tulkinnan Suomen kansalliseepoksesta. Halosen kiintoisa taidepaukku sai hyvän mediahuomion, mutta kriitikkojen vaisun vastaanoton myötä lopputulos osoittautui myös suurelle yleisölle mahdottomaksi. Sääli, sillä vaikkei Halosen elokuva vuoden parhaimpia kotimaisia ollutkaan, oli se taatusti kalenterivuoden persoonallisin ja omaleimaisin teos.

Yksi vuoden ilmiöistä oli myös perinteisten rahoituskanavien (YLE, Suomen elokuvasäätiö, AVEK) ulkopuolelta valkokangaslevitykseen saapuneet riippumattomat indie-tuotannot, joiden mahdollisuuksia ei tule väheksyä. Esimerkiksi nuoren Zagros Manucharin Salpa keräsi pienimuotoisessa levityksessä (10 salia) lähes 2000 katsojaa, vaikkei kerännytkään kriitikoilta siunausta.

Artikkelin pohjana olen käyttänyt seuraavien elokuvakriitikkojen arvosteluja: Tuomas Riskala (Iltalehti), Jukka Kangasjärvi ja Antti Selkokari (Aamulehti), Jouni Vikman, Niina Holm, Jussi Huhtala, Heli Metsätähti, Hannu Liekso, Lumi Tirronen ja Jani Svensk (Episodi), Juha Rosenqvist, Outi Hakola, Annu Suvanto, Riina Mikkonen, Aino Salonen, Pilvi Meriläinen, Janne Kahila, Emmi Koivumäki ja Joonas Alanne (Film-o-holic), Leena Virtanen, Pertti Avola, Jarkko Jokelainen, Anna Möttölä, Anu Silfverberg, Veli-Pekka Lehtonen, Mari Koppinen, Veli-Pekka Leppänen ja Ilkka Mattila (Helsingin Sanomat, NYT), Kalle Kinnunen (Suomen Kuvalehti, Image), Outi Heiskanen (MTV3, Skenet), Minna Karila ja Tuuve Aro (MTV3) sekä Esko Rautakorpi (YLEn Tähtihetki), jonka siirryttyä syrjään Tähtihetken juontajan paikalta, ei kyseistä ohjelmaa ole enää tarvinnut ottaa vakavasti. Valitettavasti.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Hectorin matkassa halki Helsingin

Suomenkielinen rock vilisee paikka(kunta)viitteitä. Juice Leskisellä maamerkkejä riitti aina tuplakokoelmallisen (Maamme (Vårt land), 2000) verran, kun mukaan ynnättiin niin Ilomantsit, Hauhot kuin Pieksämäetkin. Mutta on niitä todellisia paikkoja, kaupunkeja ja baareja vilissyt niin Ismo Alangon ("ratsastamme halki Töölön/kohti meren rantaa puistoon/jossa tutut metalliset kasvot" -Piste Irti-levyltä, 1996), Herra Ylpön ("soi Sodankylän Seita-baarissa iskelmä" -Sodankylä, Maj Karman samannimiseltä levyltä) kuin Ristonkin teksteissä ("muistatko, kun tanssittiin yö Tampere-talon takana" -Muistatko, kun tanssittiin Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyltä, 2006).

Yksi pääkaupungin elämänmenon vahvimpia seuraajia ja kynäilijöitä on suomalaisen populaarimusiikin historiassa ollut Hector, jonka kotiseuturakkaus, ja toisaalta myös kriittisyys, on heijastunut miehen lauluteksteistä aina 1960-luvulta alkaen. Paljasjalkaisena stadin kundina helsinkiläisyys on yksi Hectorin koko tuotannon läpi leikkaavista teemoista ("mä olen täällä syntynyt/ja Hietaniemen skrubuun jään" -Pinnallista elämää, Nuku idiootti -levyltä, 1987). Helsinki-aiheisia lauluja on löytynyt paitsi miehen omilta levyiltä, myös folk-yhtye Cumuluksen ja lyhytikäiseksi jääneen H.E.C.-projektibändin tuotannosta.

Selkeimmin Hectorin helsinkiläisyys tulee tietenkin esiin lauluista, joissa esiintyy helsinkiläinen paikannimi kuten Vanhan kirkon puisto (H.E.C., 1977, käännösteksti hippihymnista MacArthur Park), jossa "Vanhan kirkon puiston hämärään/ensilumen laskeutuvan nään". Coctail-sukupolven Satyriconissa (Hectorock 1, 1974) lauletaan Mannerheimintiestä "hui hai - onko maanantai?/ Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä!", Jatkuvuudessa (1974) perätään huomiota stadin kundeilta "istut cherrylasin kanssa oottaen/että Kaivopuiston, Lehtisaaren, Munkkiniemen kundit sinut huomais viimeinkin, viimeinkin!" ja Kaipaavassa haavanlehtisessä (Hotelli Hannikainen, 1976) sovitaan sokkotreffit helsinkiläisille tuttuun paikkaan, Esplanadin puistossa sijaitsevan Runebergin patsaan juurelle ("siis luona patsaan Ruuneperkin/sua ootan kello yhdeksän"). Kadunnimistä ja kaupunginosista esillä ovat olleet myös Katajanokka ja Aleksanterinkatu "en enää landaa Skattan kärkeen/en hysteriaan Aleksin..." (Krokotiili pois Niilistä levyltä Hyvää yötä Bambi, 1982) sekä Arinatie "me tätä hinkattiin Arinatiellä/Daddy Frank, Muddy, Mongo ja muut" (Time Goes By levyltä Kultaiset lehdet, 1995).

Astetta kryptisempi Helsinki-viittaus löytyy Asfalttiprinssistä (Herra Mirandos, 1973), jossa lauletaan Sipoon kirkosta ("luona Sipoonkirkon seison ja katsomaan jään"). Kyse ei ole oikeasta kirkkorakennuksesta, vaan Töölön raitiovaunuhallien vieressä sijainneesta jugendtalosta (Mannerheimintie 76). Historiankirjoituksen mukaan rakennus sai erikoisen nimensä sipoolaisista työntekijöistä, joita palkattiin lakkoilevien työntekijöiden tilalle 1900-luvun alussa sekä tornirakennuksesta, joka toi mieleen kirkon. Alkuperäinen rakennus purettiin 1978 ja tilalle rakettiin harmaa, ajalleen tyypillinen elementtirakennus. Vain rakennuksen ulko-oven yhteydessä oleva informaatiolaatta muistuttaa menneestä historiasta. Se miten Sipoon kirkko päätyi Hectorin laulutekstiin selittyy ainakin sillä, että miehen lapsuudenkoti sijaitsi parin korttelin päässä Mannerheimintien toisella puolella (Mannerheimintie 45).

"Gambrinissa sill' on show/puoleen yöhön: go, go, go"

Stadin slangin voimin etenevä Nukkuva stadi (Ensilumi tulee kuudelta, 1992) toimii varsinaisena läpivalaisuna halki yöllisen keskustan. Tekstissä liikutaan niin Kaivopuistossa ("mä öisin näitä kortteleita mittailen/tai Kaivarissa aamunkoittoon sittailen"), Espalla ja Vanhalla kirkolla ("kun kengät auraa tietä Espaan sohjoiseen/mä Vanhan kirkon jälkeen käännyn pohjoiseen"), Töölöntorilla ("ja Töölöntorilla ne parhaat nakit saan") sekä Eino Leinon patsaan juurella ("mies miksi taksitolppaa tanssittaa/kun Leinon Einolle hän lausahtaa"). Stadin slangilla on höystetty myös urbaani Pinnallista elämää -kappale (Nuku idiootti, 1987), jossa kritiikinkärki kohdistuu kasinotalouden sekoittamaan juppielämään: "Helsinki, stadini nyt onko muka jotain Nykkiä?/kun Steissiltä melkeinpä voi skutsiin skimboillakin lykkiä....!!". Ylitsepursuavimpana Helsinki-oodina Hectorin tuotannosta noussee Ei selityksiä -levyllä (2004) kuultava kappale Stadille, joka saa tekstissään jo "me vastaan muut" -asetelman piirteitä: "mitä puhuvat vieraat rakkaastani - erämaaksi ne moukat kutsuvat/tätä stadia ainokaista".

Helsinkiläisistä ravintoloista/yökerhoista/baareista Hector on antanut myös runsaasti viitteitä: Kasarmitorin Kellarikrouvi esiintyy kappaleessa Timantti ja ruoste (Varjot ja lakanat, 1988) "vaikka myöhemmin pidinkin Bowiesta/minut kaivettiin Kellarikrouvista". Ensimmäisenä suomalaisena homobaarina muistettava Gambrini kuullaan Lou Reed -käännöksessä (Walk on the Wild Side) Seisovaa ilmaa (Yhtenä iltana, 1990) "Gambrinissa sill' on show/puoleen yöhön: go, go, go". Legendaariselle Tavastia-klubille taas sijoittuu kohtaus kappaleessa Eki-setä (2004) "seisoit sateessa edessä Tavastian". Linnut linnut -levyllä (1979) kuultavassa Viikonloppusammakossa tapahtumat saavat alkunsa Hotelli Hesperiassa (nykyinen Crowne Plaza) "mä tahdoin viedä mun sammakon yöksi hotelli Hespariaan/kun me aulan flyyssillä käveltiin/joku herkesi herjaamaan". Vahvasti vasemmistolaisessa Kuin Juudas -kappaleessa mainitaan Adlon, joka voisi toki viitata taka-Töölössä sijainneeseen elokuvateatteriin, mutta tekstistä "me marssittiin ohitsesi/miehinesi horjuit Adloniin" voi päätellä, että sopivampi kohde on ravintola Adlon (nykyinen Pörssi, Fabianinkatu 14).

Helsinkiin liittyviä mainintoja löytyy myös kaupunkilaispojan maaseutukokemusta ironisoivasta kappaleesta Snadi kundi stadista (1976) sekä lauluista Kun tein suurteoksein ("niin Rooma jäi/ja takasin stadiin", 1976), Et kai aio lopettaa? ("Joo, mä synnyin huhtikuussa Stadissa - en Joensuussa", 1992) ja En oo käynyt Espanjassa ("En oo taivaassakaan käynyt/mutta sentään Helsingissä", 1977). Lisäksi selvästi helsinkiläisessä ympäristössä ollaan kappaleissa Poissaoloa (Nostalgia, 1972) ("oi kerrohan nyt Liisa Ihmemaan/sä vuorten takaa löysitkö sen maan?/vai hyppäsitkö kympin ratikkaan?"), Mistä kymysys?! (1982) ("mä seison luona ikkunan/ja katson kylmää joulukatua") ja Soudan pois (1977) "Suomenlahti jäätyy silmissä/kuin lupaukset köykäiset".

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Depeche Mode - olennainen välittyy

Syntikkapopin jättiläinen Depeche Mode saapuu ensi sunnuntaina konsertoimaan Hartwall Areenalle. Karismaattisen vokalisti Dave Gahanin (s. 1962), synkkämietteisen lauluntekijä Martin Goren (s. 1961) ja lähinnä talousnörtin roolin ottaneen Andrew Fletcherin (s. 1961) muodostama trio aloitti levyttävänä yhtyeenä jo yli 30 vuotta sitten Basildonissa, Englannissa. Silloisen keulahahmonsa Vince Clarken (s. 1960) voimin Depeche Mode nousi uusromanttisen konepopin naiiveimman laidan edustajaksi kepeillä, jopa lapsellisen tarttuvilla hiteillä New Life ja Just Can't Get Enough. Liioittelevan suuriin pukuihin sonnustautunut kvartetti esitti hönttejä synahittejään lähinnä teinitytöille, kunnes koki käänteentekevän kokoonpanovaihdoksen jo esikoisalbumin (Speak & Spell, 1981) jälkimainingeissä. Biisinteosta vastanneen Clarken siirryttyä perustamaan menestyksekästä Yazoota jäi uuden musiikin luominen Goren kapeille hartioille. Alkuvaiheissa nuorukaisen sävellykset ja sanoitukset eivät juuri pohdiskelevimpien asioiden kanssa painineet (See You), mutta jo yhtyeen toisella albumilla, A Broken Framella (1982) julkaistut Leave in Silence ja instrumentaali Nothing to Fear osoittivat jo tummasävyisen pop-soundin suunnasta.

"Martin's the songwriter, Alan's the good musician, Dave's the vocalist, and I bum around" - Andrew Fletcher (1988)

Kosketinvelho Alan Wilderin liityttyä yhtyeen sovitukselliseksi johtajaksi, alkoi Depeche Moden tarinassa voittokulku. Industrial-vaikutteiden kanssa flirttaillut Construction Time Again (1983) ja sadomasokismin syövereihin briljantin elektropopin kautta sukeltanut Some Great Reward (1984) avasivat suosiota laajalti eri puolilla Eurooppaa. Yhtyeen nahkaimagokauden kärkiteos Black Celebration (1986) nousi umpipessimistisellä tunnelmallaan goottipiirien kulttisuosioon, mutta viehätti eri suuntiin kurkottavalla kokeellisella soundillaan myös laajempia massoja.  Samalla se oli Depeche Moden irtiotto Live Aidin jälkeisestä pop-maailmasta, joissa kollegat alkoivat vaihtaa syntikoita souliin ja aikuisrockiin. Ironisesti nimetty Music for the Masses (1987) ja erityisesti sen tiimoilta järjestetty pitkä maailmankiertue sinetöivät Depeche Moden maailmanlaajuisen suosion. Ranskan ja Saksan suurmenestyksen ohella yhtye löi näyttävästi läpi Yhdysvalloissa, josta monet heidän aikalaisensa olivat tulleet täystyrmättyinä kotiin.

Music for the Massesilla seksillä ja intohimolla maustettu dramatiikka koki ääripisteensä, mutta vaikka albumi kokonaismitassaan saattoikin ontua (I Want You Now, Sacred), olivat singlejulkaisut (Strangelove, Behind the Wheel, Never Let Me Down Again) toinen toistaan tehokkaampia. Ujoista brittipoppareista tuli viimeistään 101-livekonsertin (1988, levyjulkaisu 1989) myötä rock-tähtiä, tahtomattaan tai ei. Ja mikäli erääseen sitkeään urbaanilegendaan on uskominen, ostettiin Tampereella 1980-luvun lopussa väkiukuun suhteutettuna eniten DM-levyjä koko maailmassa.

"If You Wanna Use Guitars, Use Guitars"

Depeche Mode luokitellaan usein karkeasti kasaribändiksi, vaikka yhtyeen ehyimmät - ja samalla myydyimmät - levytykset löytyvät 1990-luvun alkuvuosilta. MTV:n hevirotaatioon päässeen Personal Jesus -singlen (1989) nerokkaasti ennakkopuffaama Violator (1990) ilmestyi keskelle suurinta DM-huumaa. Niin modernista teknosta kuin countrysta vaikutteita ottaneella levyllä yhtye nousi viimeistään mikkihiirikenkäisen syntikkapopin mestariluokkaan. Yhtyeen komeimpiin saavutuksiin lukeutuva, Anton Corbijnin ikimuistoisella musiikkivideolla höystetty Enjoy the Silence soi tänäkin päivänä indiediskojen ja mustahuuliklubien itsevaltiaana. Pohdiskelevista rakkauslauluista aggression kautta aina mantramaiseen toistoon aaltoileva levy on yksi ilmestymisvuosikymmenensä parhaimmista. Samalla se toi yhtyeen henkilökemioihin (ehkä väistämättömiä) kolhuja, jotka purkautuivat kriisinä vuosia myöhemmin.

Jo 80-luvun loppupuolella Depeche Moden syntetisaattorivetoiseen soundiin oli tuonut lisäsävyjä Goren kitaratapailut, mutta tuon paheellisen rock-instrumentin läpimurto tapahtui Songs of Faith and Devotion -levyä (1993) ennakoineella singlellä I Feel You, jolla yhtye loi itsensä uudelleen rockin kanssa pyhään liittoon vihittyinä konesynkistelijöinä. Vahvistunut rock-henkisyys näkyi myös Anton Corbijnin promokuvissa, joissa grungen ja kovien huumeiden kyllästämässä Los Angelesissa 1990-luvun alkupuolen viettänyt Dave Gahan oli muuttunut lyhyttukkaisesta atleetikosta tatuoiduksi ja lävistetyksi rock-tähdeksi. Vaikka Depeche Mode irroittikin Songs of Faith and Devotionilla otetta menneestä tyylistään, oli albumi silti majesteettisessa tummanpuhuvuudessaan tunnistettava DM-hengentuote. Violatorin kaupallinen menestys jatkui, vaikka kappaleet olivat yhä sisäänkääntyneempiä ja syvässä epätoivossa marinoituja. Levyn julkaisun jälkeiset, päättymättömiltä tuntuneet kiertueet (Devotional Tour/Exotic Tour/Summer Tour '94) osoittautui taiteellisista menestyksistä huolimatta raskaiksi. Miljoonia levyjä myynyt yhtye alkoi epäinhimillisen turnauskestävyyden murentuessa kääntyä vainoharhaisesti itseensä. Lopulta Gahanin huumehelvetti, Fletcherin hermoromahdus ja Goren alkoholiongelma olivat lähellä tuhota yhtyeen 90-luvun puoliväliin tultaessa. Lopulta kvartetista jäi jäljellä trio, kun Alan Wilder erosi yhtyeestä kesällä 1995.

"Oh well, that's the end of the band..."

Kuoleman porteilla käyneen Gahanin selvittyä huumeaddiktiostaan kokosi Depeche Mode huojuvat rivinsä uudelleen Ultra-levylle (1997). Bomb the Bassista tutun Tim Simenonin tuottamalla levyllä yhtyeen konesoundiin tuli jykevyyttä bassovoittoisen äänimaailman myötä. Usealla instrumentaaliraidalla höystetty, jopa triphopahtava levy jäi ilmestyessään edeltäjiään vähemmälle huomiolle, mutta sisälsi näyttöjä yhtyeen vahvasta elinvoimaisuudesta (Sister of Night, The Love Thieves, Barrel of a Gun, Home). Hajoamisen partaalla olleella yhtyeellä voisikin vielä olla toinen elämä edessään...

2000-luvulla Depeche Modesta on hiljalleen tullut hyvin toimeentuleva ja melko aktiivinenkin syntikkapopin The Rolling Stones, jonka kiertueet myyvät maailmanlaajuisesti hyvin, mutta jonka viimeisimmät levytykset ovat tuntuneet toinen toistaan tarpeettomilta. Nykytuotannossa on ollut oivalluksia, muttei enää ylenpalttista nälkää tai intohimoa. Vaarattomalla Exciterillä (2001) Depeche Mode pyrki optimisempaa yleisilmettä kohti, tarjoten fanaatikoilleen levyllisen kelvollista elektrobluesia. Viimeisellä aidosti inspiroituneella Playing the Angelillä (2005) keskiöön nousivat ärhäkästi kolisevat analogisyntikat, jonka pohjustuksena Precious kuulosti Depeche Moden parhaimmalta singleltä tällä vuosituhannella. Sen sijaan on vaikea uskoa, että tuoreimmat Sounds of the Universe (2009) ja Delta Machine (2013) olisivat tyhjyyttä kolisevassa keskinkertaisuudessaan tuoneet yhtyeelle enää uusia ihailijoita. Viimeisten levyjen keskinkertaisuudesta huolimatta DM:n laajat maailmankiertueet ovat olleet yhä taiteellisesti ja kaupallisesti menestyksekkäitä.


Post Scriptum
Sunnuntaina nähtävä Depeche Moden konsertti on yhtyeelle jo peräti viides vierailu Jaffa-areenalla, ja jo pelkästään neljäs 2000-luvulla. Näiden vierailujen lisäksi vokalisti Dave Gahan esiintyi epätasaisen soolodebyyttinsä (Paper Monsters) kiertueella Seinäjoen Provinssirockissa vuosikymmen sitten.  Esimakua viikonlopun synamessusta voi aistia täältä. Varsinaisella kultakaudellaan (1986-1993) Depeche Mode ei läntistä naapurimaata lähemmäksi saapunut.