perjantai 23. huhtikuuta 2010

Huhtikuu on kuukausista julmin

"Viinaa ja lyhyitä lauseita"

Suomalaisen elokuvan lähihistoriassa saattaa hyvinkin olla yksi oman tiensä kulkija ylitse muiden, ainakin tuotantotahdin ripeydellä ja ilmaisuvapaudella mitattuna, nimittäin Anssi Mänttäri (s. 1941). Mänttärin pitkä ura elokuvien parissa alkoi sivuosanäyttelijänä Mikko Niskasen elokuvassa Sissit (1963) ja jatkui järjestäjän tehtävillä samaisen ohjaajan toisella Fennada-Filmi -tuotannolla Hopeaa rajan takana (1963). Vuosien 1964-68 aikana Mänttäri toimi järjestäjänä, näyttelijänä, muusikkona, käsikirjoittajana, äänittäjänä ja teknisenä apulaisena fiktioelokuvien (mm. Vaaksa vaaraa, 1965 & Punahilkka, 1968) sekä lukuisten lyhyt-, mainos- ja dokumenttielokuvien tekijänä. Arvokasta työkokemusta saatuaan Mänttäri toimi tuotantopäällikkönä Niskasen Asfalttilampaissa (1968), jonka toisina tuottajina häärivät Arno Carlstedt ja Jaakko Talaskivi. FJ-Filmissä työskennellessään Mänttäri ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti uransa ensimmäisen oman ohjaustyön, lyhytelokuvan Ystävykset (1969). Lupaavasta alusta huolimatta Mänttäri palasi tuotantopäällikön ja apulaisohjaajan töihin, kunnes esikoispitkä Pyhä perhe valmistui vuonna 1976. Rahoitusvaikeuksista selvittyään Mänttäri siirtyi ohjaajaksi itsenäisenä elokuvantekijänä 1980-luvun alussa Suvi-Marja Korvenheimo-trilogialla, johon lukeutuvat peräjälkeen valmistuneet Toto (1982), Regina ja miehet (1983) sekä uran hienoin elokuva, Huhtikuu on kuukausista julmin (1983).

T.S. Eliotin runosta nimensä ottanut Huhtikuu on kuukausista julmin on julman ironinen ja paikoin traaginen kuvaus helsinkiläisistä kulttuuripiireistä. Taustalle jäävässä kehyskertomuksessa 18-vuotias Sari (Marianne Anttila) matkaa Helsinkiin ja tutustuu syntisessä pääkaupungissa uuteen maailmaan, toikkaroivaan taiteilijaporukkaan, jonka keskiössä nähdään Antti Litjan esittämä kirjailija Olli. Kuva kirjailijapiireistä ei ole kovin kaunis. Yksi kolmesta keskeisestä kirjailijasta on menettänyt luomisvoimansa ja viljelee kyynisiä mietelmiä, toinen on herkkä runoilijasielu, jonka kohtalo on väistämättä traaginen. Joukon ainoa menestyjä kuvataan itsekkäänä, muita hyväksikäyttävänä opportunistina.

Monien henkilöhahmojen takaa löytyy todellisuuden vastine kuten Mikko Majanlahden loisteliaasti esittämässä taiteilijaprofessori Mikkosessa, jossa näkyy ja kuuluu elokuvaohjaaja Mikko Niskasen olemus. Majanlahden lisäksi muutkin elokuvan sivuroolit ja cameo-pyörähdykset ovat sen ehdoton suola. Matti Pellonpää kadulla riehuvan kiiluvasilmäisen narkomaanin roolissa ja nuori Aki Kaurismäki menestystä etsivänä kirjailijana Ville Alfana tekevät muistettavat sivuroolit.

Aikalaisarvioissa elokuva otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat) totesi elokuvan olevan ”persoonallinen, voimakas ja tärkeä. Mänttärin filmissä on riemukkaita reunahenkilöitä ja pirullisen hauskoja kulttuuritilaisuuksia kuvattuina. Ne vauhdittavat antoisaa filmiä kohti täydellisyyttä.” Soraääniä esitti Reijo Nättiaho (Hämeen Kansa), joka totesi elokuvan olevan ”kovin sekava ja vailla selviä tarkoitusperiä”. Elokuvassa näyttelevä Aki Kaurismäki kirjoitti Filmihullussa Mänttärin elokuvien edustavan ”rehellisintä ja moderneinta elokuvaa mitä tässä maassa on tehty vuosiin”. Mänttärin persoonallista dialogia Kaurismäki kuvasi parhaaksi mitä Suomessa kirjoitetaan. Kritiikin kiittäessä, yleisö karttoi. Kolmen kopion voimin levitetty elokuva keräsi vajaat 3000 katsojaa, mikä osoittautui ohjaajalle itselleen pettymykseksi.

Mänttäri jatkoi 1980-luvun edetessä uraansa aktiivisena, omaleimaisena elokuvantekijänä, näytteli niistä monissa ja lisäksi tuotti vielä muidenkin ohjaajien elokuvia (mm. Mika Kaurismäen Klaani, 1984). Tuotannot valmistuivat nopeasti kengännauhabudjetilla ja keskeneräisen oloisilta välitöiltäkään ei vältytty, mutta samalla ohjaaja kehitti oman tunnistettavan elokuva-ilmaisunsa, jossa Kimmo Lainetta lainatakseni ”herkät, koomiset ja groteskit tilanteet seuraavat toisiaan ilman varoitusta”. Tuotantotahti pysyi kiivaana aina 1990-luvun alkuvuosille saakka, jonka jälkeen pitkiä elokuvia on syntynyt muutamia, totaalisesta yleisökadosta huolimatta, kehutuimpana Jussi-palkittu Palkkasoturi (1997). Tuotanto- ja levityspoliittisista syistä viimeisimmät elokuvat Dirlandaa (1999) ja Joensuun Elli (2004) on vaiettu kuoliaiksi heti valmistuttuaan.

Persoonallinen Huhtikuu on kuukausista julmin linkittyy Kaurismäen veljesten menestystarinaan paitsi siten, että molemmat veljekset olivat elokuvan teossa tiiviisti mukana, Mika leikkaajan ominaisuudessa ja Aki näyttelijänä sivuroolissa. Merkittävin viittaus tulevaan kuullaan kuitenkin menestyvää kirjailijaa esittävältä Antti Litjalta, jolta Akin esittämä Ville Alfa tiedustelee suosion salaisuutta ja saa vastaukseksi profeetallisen kommentin ”Viinaa ja lyhyitä lauseita”.

- Otto Suuronen (23.4.2010)

Huhtikuu on kuukausista julmin
Suomi 1983. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Ohjaus & käsikirjoitus: Suvi-Marja Korvenheimo (=Anssi Mänttäri). Kuvaus: Eero Salmenhaara. Apulaisohjaus: Heikki Katajisto. Musiikki (tunnusmelodia): J. Karjalainen. Leikkaus: Mika Kaurismäki. Äänitys: Jouko Lumme. Pääosissa: Antti Litja (Olli, kirjailija), Marianne Anttila (Sari, tyttö maalta, ”Helkama”), Markku Toikka (kirjailija Kalevi Montonen, ”Unto”), Paavo Piskonen (Leevi, entinen kirjailija), Rea Mauranen (nainen, jolla on sydäntä), Liisa Halonen (Raija, Ollin entinen vaimo), Mikko Majanlahti (taiteilijaprofessori Mikkonen), Olli Tuominen (kriitikko Veiviäinen), Aki Kaurismäki (Ville Alfa, tuleva kirjailija), Ann-Cathrine Fröjdö (Pia, nuorempi nainen), Jussi Parviainen (tuleva kriitikko), Vieno Saaristo (Sarin äiti), Päivi Istala (radiotoimittaja), Tuula Kinnarinen (mustasukkainen nainen), Jone Takamäki (konstaapeli), Heikki Peltonen (Mertsi, tuottaja), Juhani Kumpulainen (tarjoilija), Ville Piskonen (Jussi, Ollin ja Raijan poika), Hannele Laaksonen (Maija, ei niin nuori), Matti Pellonpää (kiiluvasilmäinen pilleristi), Lars Lindberg (asunnon omistaja), Kirsti Ortamo (iso vaalea nainen), Ari Tolppanen (Klaus, liikemies), Virve Kauste (vieras nainen), Lia Petersen (nainen, joka ei ymmärrä). Helsingin ensiesitys: 21.10.1983, Diana, Formia 3. Televisioesitykset: 2.8.1986 MTV2, 21.6.2007 YLE TV1. K15. 74 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi

Huhtikuu on kuukausista julmin. Kirjoittaja Kimmo Laine 3.4.2008.
http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=84&Itemid=107

Suomen kansallisfilmografia 9: vuosien 1981-1985 suomalaiset kokoillan elokuvat (2000). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Ei kommentteja: