Birminghamista maailmalle lähtenyt postpunk-yhtye Editors on edennyt urallaan jo kolmannen pitkäsoiton tienoille. Tuottajaguru Mark ´Flood´ Ellisin kanssa työstetty albumi In This Light and On This Evening (lue arvio) on ilmaisultaan edeltäjiään raaempi, synkeän synthpopin ja kohtalokkaan jälkipunkin perillinen.
On vaikea kuvitella millaista 1970-luvun jälkeinen amerikkalainen elokuva olisi ilman Steven Spielbergiä. Piti miehen viime vuosikymmenien elokuvista tai ei, on hänen vaikutuksensa elokuvan monelle eri saralle ollut mittaamaton. Paitsi aikansa merkittävimpien amerikkalaisten elokuvien ohjaajana, kuten Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993), Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974), E.T. (E.T. - The Extra-Terrestrial, 1982) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977), on Spielberg toiminut monipuolisena tuottajana jo uransa alkuvuosilta saakka. Jälkikäteen nähtynä miehen tuottajauran kiinnostavimpana ajankohtana avautuvat vuosien 1978-91 tuotannot, jolloin hän oli luomassa monia persoonallisia elokuvia, jotka ovat olennaisia piristysruiskeita 1980-luvun amerikkalaista elokuvaa tarkastellessa. Merkittävässä määrin Spielbergin kultainen kosketus vastaavan tuottajan roolissa sai aikaan myös sen, että elokuvista tuli lippuluukulla blockbustereita. Ehkä tästä syystä on helppo myös tehdä tuomio, että sitä mukaan, kun rahaa alkoi virrata ikkunoista ja ovista, löystyi tuottajan ote moniin astetta kepeämpiin Hollywood-elokuviin, joilla ei ollut sen koommin tekemistä kulttimaineen tai persoonallisuuden kanssa.
Spielbergin tuottajaura käynnistyi ystävänsä Robert Zemeckisin elokuvasta I Wanna Hold Your Hand vuonna 1978. Vaikka The Beatlesin kappaleesta nimensä ottanut nostalgiailoittelu osoittautuikin taloudellisesti flopiksi, ei tämä haitannut miesten yhteistyön jatkumista. Zemeckisin ohjauksessa valmistui satiiri Autohuijarit (Used Cars, 1980) ja seuraavana vuonna Michael Aptedin romanttinen kalkkuna Nimeni on Kotkis (Continental Divide, 1981). B-tuotantojen jälkeen Spielberg sai valmiiksi kauhuelokuvakäsikirjoituksen, jota hän oli työstänyt yhdessä Michael Graisin ja Mark Victorin kanssa. Tuotantoteknisestä sopimuksesta johtuen hän ei kuitenkaan voinut ohjata samaiseen käsikirjoitukseen pohjautunutta elokuvaa, joten kauhuelokuvaohjaajana mainetta niittänyt Tobe Hooper kutsuttiin paikalle. Lopputulos oli Poltergeist (1982), joka tuli kaupallisen ja taiteellisen menestyksen lisäksi noteeratuksi Oscar-gaalaa myöten.
Vuosien 1984-85 aikana Spielberg toimi vastaavana tuottajana kenties tuottajauransa parhaimmissa elokuvissa, Joe Danten hirtehisessä kauhuelokuvassa Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984) ja Robert Zemeckisin kasariklassikossa Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985). Toimeliaan vuoden aikana Spielberg oli vielä tuottamassa oman tarinansa pohjalta Richard Donnerin toimintaseikkailua Arkajalat (Goonies, 1985) ja Barry Levinsonin tehostemysteeriä Pelon pyramit (Young Sherlock Holmes, 1985). Legendaarisen animaatioguru Don Bluthin ohjauksessa valmistunut animaatioelokuva Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986) oli Spielbergilta uusi aluevaltaus, johon myöhempi ura on yllättävänkin paljon nojannut.
Poikkeuksellisen tiivis ohjaaja-tuottaja-yhteistyö jatkui myös Robert Zemeckisin kanssa. Ensin valmistui erikoistehosteilla höystetty animaation ja perinteisen näytelmäelokuvan rajoja ravistellut Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), josta tuli yksi 1980-luvun lopun suurimmista kassamagneeteista. Zemeckisin johdolla tehtiin myös laadukkaat jatko-osat Paluu tulevaisuuteen II (Back to the Future, Part II, 1989) ja Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1990).
Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä käsikirjoittaman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.
Aikalaisarviot kohtelivat elokuvaa varovaisen kehuvasti, mutta kritiikkiä nousi erityisesti elokuvan huolimattomasta ja ryhdittömästä lopputuloksesta. Erkka Lehtola (Aamulehti) totesi Pohjan tähteiden olevan ”aika hataralla pohjalla: mennään, tullaan, puhutaan, hypitään ja ollaan vain. Kaikkea tätä enemmän tai vähemmän sekavassa järjestyksessä”. Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat) näki elokuvan potentiaalin käsikirjoittaja/näyttelijä Vesa-Matti Loirissa: ”Loiri kannattaa koko elokuvan, ylläpitää huvittavuutta, hyvää tuulta ja kiinnostavuutta omalla persoonallisella panoksellaan. Mukana pelaavat kokovartalollinen ilmaisu kuin ääni ja mukavan estoton poikamainen mimiikka”. Elokuva palkittiin Jussilla Kari Sohlbergin energisestä kuvauksesta (ansionsa olivat myös Sohlbergin muilla vuoden 1969 kuvaustöillä Leikkikalugangsterilla ja Jörn Donnerin elokuvalla Sixtynine 69).
kaupunkikuvauksesta muistettavan elokuvan pääosissa loistivat ikonisina tähtinä Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Seuraavana vuonna valmistuivat George de Godzinskyn nyanssirikkaita sävellyksiä esitelleet elokuvat Kulkurin valssi, Poretta eli keisarin uudet pisteet sekä Onnellinen ministeri. Näistä kunnianhimoisimpana näyttäytyy Ilmari Unhon fantastisine lavastusratkaisuineen kiinnostava Poretta, joka on 1930-luvun Hollywood-musikaaleista vaikutteensa ottanut backstage-musikaali. Hennosti yhteiskuntakriittisen elokuvan muuhun kerrontaan uppoavat luontevasti musikaalinumerot, joista näyttävä balettijakso tapahtuu veden alla. Aikansa suurimmaksi menestyksesi nousi kuitenkin T.J. Särkän historiallinen musiikkielokuva Kulkurin valssi, Alfred J. Tannerin lauluun perustunut elokuvaballadi, jonka käsikirjoituksesta vastasi Mika Waltari ja ikimuistoisena tähtiparina nähtiin jälleen Tauno Palo ja Ansa Ikonen.
Seuraajana nähtiin Hannes Häyrisen onnistuneesti ohjaama Iskelmäketju (1959), jonka juoni oli huomattavasti tyylillistä edeltäjäänsä huolitellumpi. Iskelmäketju on meta-elokuva, elokuva elokuvassa, jossa näyttäytyvät omina itsenään iskelmätähdet kuten Lasse Liemola ja Pirkko Mannola, mutta myös elokuvan tekemisessä mukana olleet kuvaaja Esko Töyri ja tuottaja Mauno Mäkelä. Vauhdikkaan Iskelmäketjun jälkeen seuraavina vuosina nähtiin iskelmäpitoiset, ihmissuhdekiemuroista enemmän tai vähemmän ammentaneet elokuvat Iskelmäkaruselli pyörii (1960), Tähtisumua (1961), Toivelauluja (1961) sekä Nuoruus vauhdissa (1961). Toisenlaista tyyliä iskelmäelokuvien sarjaan toi suomalaisen uuden aallon keskeisiin tekijöihin lukeutunut Maunu Kurkvaaran hehkuvalla värielokuvallaan Lauantaileikit (1963). Kesäisen Helsingin kaduilla, katoilla ja satamissa kuvattu elokuva on juoneltaan hentoinen, mutta visuaalisesti näyttävä, itsereflektiivinen aikalaiskuvaus. Iskelmäelokuvien kauden päätti lopullisesti Yrjö Tähtelän ohjaama Topralli (1966), jonka tähtikaartissa nähtiin nousevia, nuoria nimiä kuten Irwin Goodman, Katri-Helena, Carola sekä Eero ja Jussi. Nimekkäistä esiintyjistään huolimatta tappiolliseksi jäänyt, anarkistiseksi komediaksikin luonnehdittu sekamelska on niittänyt kyseenalaista mainetta myös kaikkien aikojen huonoimpana suomalaisena elokuvana.
1980-luvun alkuvuosina ilmestyivät Aki ja Mika Kaurismäen kulttielokuva Saimaa-ilmiö (1981) sekä Jouko Lehmuskallion harvinainen Rokki Diggari (1981). Suomalaisen kiertue-elämän ja konserttikuvauksen klassikko, Saimaa-ilmiö, dokumentoi Kaurismäen veljesten johdolla Juice Leskinen Slamin, Eppu Normaalin ja Hassisen Koneen yhteisellä Tuuliajolla-kiertueella ja loi näin ollen kiinnostavan katsauksen 80-luvun alun suomirockiin. Lähes samaan aikaan ensi-iltansa saanut Rokki diggari käytti fiktiivistä juonirunkoa sitoakseen yhteen niin Hurriganes, Mistakesin, Piirpauken kuin Sleepy Sleepersin kuvattuja esityksiä. Kuriositeetiksi jäänyt elokuva tarjoaa edustavan kavalkadin aikansa rock-suuntauksista.
Musiikkielokuvan perinne on näkynyt tällä vuosikymmenellä monitahoisena. Toisaalla on nähty musiikkipitoisia fiktioelokuvia kuten 1950-luvun lopun svengaavaan Kotkaan sijoittuva Pekka Mandartin ohjaama Keisarikunta (2004) tai Mari Rantasilan hauskoilla visuaalisilla vitseillä ryyditetty Risto Räppääjä (2008). Rohkeimmillaan suurisuuntaisen musiikkielokuvan pariin on syöksynyt Timo Koivusalo, joka valitsi melodramaattisen elokuvansa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) tyylilajiksi puhtaasti musikaalin. Elokuvan musiikista ohjauksen, käsikirjoituksen ja leikkauksen lomassa vastannut Koivusalo viljelee kansallisromanttisia melodioita, jotka luovat tunnelman ja tunteen harmillisen ristiriitaiseen elokuvaan..jpg)
Osallistuin äskettäin Provinssirockiin muutaman sapattivuoden jälkeen ja kirjoitin aiheesta päiväkohtaiset festivaaliraportit Desibeli.netiin yhdessä toimittajakollegani Jarmo Panulan kanssa.
Artikkelit ovat luettavissa esim. allaolevista linkeistä:
Lauantai 13.6.09
